Tosiaan, kuinka tässä voisi itsensä elättää? Hoitajan töihin en haluaisi niin millään palata; tuntuu, että kolmivuorotyö neljän lapsen äitinä ja vielä eronneena on ehkä hieman liikaa. En haluaisi palata takaisin siihen rumbaan, mitä en jaksanut enää avioliitto aikoinakaan. Aamu, ilta, ilta, yö, yö, vapaa, vapaa, aamu, aamu….. ja heittele lapsia sen mukaan talosta toiseen, kuin miltä minun työvuoroni näyttäisivät. 

 

Jostakin kuitenkin pitäisi löytää töitä ja halu kirjoittaa on kova. Olen miettinyt apurahoja jo aiemmin, mutta ennen tätä hetkeä en ole sitä kuitenkaan tehnyt. Olen ehkä ajatellut, että en ole riittävän hyvä kirjoittaja, eikä ketään julkaisijaa kuitenkaan kiinnostaisi minun luomat tekstit. Pettyisin liikaa, ja lopettaisin kirjoittamisen kokonaan. Nyt kuitenkin haluan kokeilla tätä mahdollisuutta ja lokakuussa aukeaa jälleen uusien apurahojen hakeminen. 

 

En todellakaan tiedä, kuinka järjestelmä toimii. En tiedä kuinka moni apurahoja voi saada, tai tarvitseeko alla olla jo julkaistua materiaalia, ennenkuin oikeus apurahaan astuu voimaan. Olen hieman kurkkinut jo kuinka tuo apurahojen anominen tapahtuisi, mutta perehdyn siihen tarkemmin vasta 1.10 alkaen. En edes tiedä apurahojen määrää saati kestoa, tai mitä se vaatii jatkossa. Tietysti kirjan, ja minullahan sellaisen, kahdenkin, tekeleen alut ovatkin kasassa. Koska faktaa minulla on kasassa hyvin vähän, olisi jälleen kerran helppo luovuttaa ja lähteä vain sinne oikeisiin töihin. 

 

Uhkarohkeaa? On tietysti. Muista jahdata unelmiasi, ole rohkea. Ystävä lähetti minulle tänään juuri kuvan, jossa luki tekstiä rohkeudesta. “ Rohkeus on lähteä, tietämättä minne. Rohkeus on yrittää aina uudelleen, suomatta ajatustakaan epäonnistumisen mahdollisuudelle”. Ehkä minä olen nyt saavuttanut sen pisteen tämän kirjoittamisen kanssa, etten suo enää ajatustakaan sille, että en edes yrittäisi. Haluan yrittää, kävi miten kävi. Eipähän tarvitse vanhana näytellä vain tekstejään muille dementikoille, että tällaista minä joskus kirjoitin, mutta kirjaa niistä ei tainnut ikinä syntyä. 

 

Pitäisi jokainen päivä alkaa manifestoimaan tälle hyvää tulevaisuutta. Keskittää ajatuksensa vain onnistumisen mahdollisuudelle, vain sille, että jonakin päivänä saan seistä teidän edessä kirja kädessäni. Se syntyi, lopultakin. Sinnikkyyttä tässä tarvitaan, ja pitkää pinnaa, kärsivällisyyttä. Lienee hyviäkin asioita minulle, jotta oppisin odottamaan. Odottamaan päätöstä kustannustaloista, odottamaan päätöstä apurahoista. Onhan tämä hurjan jännittävääkin, harva pääsee kuitenkaan näistä tunteista elämänsä aikana nauttimaan. 

 

Ei minun elämästä ainakaan muutoksia puutu, niitä satelee kuin syksyinen sade. Välillä kaatamalla ja välillä tihkuttamalla, puhuttamaan yllättävistä kaatosateista. Toivon kuitenkin käsi sydämmellä, että kaatosateiden aika olisi nyt jonkin aikaa ohi, ja saisin nauttia ihan vaikka pienestä tihkusta. En varmasti koskaan ole tyytyväinen sellaiseen elämään, jossa en tavoittelisi jotain uutta. Olen tehnyt monia valintoja, ja valmennuksen uudelleen henkiin herättäminen kolkuttelee myös mielessä. 

Muistatteko valmennuksen, Ilonkautta, joka muuntui sitten FitSuomeksi? Sehän on ollut jäissä kohta vuoden verran, ja olen sitäkin nyt alkanut uudelleen kurkkimaan. Ehkä saan senkin vielä jonakin päivänä toimintaan, tosin se vaatii rahaa. Kaikki unelmat vaatii rahaa, tekisin niin monia asioita, mikäli se ei olisi rahasta kiinni. Olisin julkaissut jo yhden e-kirjan, joka käsittelee painonpudotusta. Olisin laittanut valmennuksen uudelleen käyntiin ja harrastaisin sitä. En tiedä kuinka hoitaisin markkinoinnin sen ympärillä, ehkä palkkaisin jonkun sen tekemään. Markkinointi on se raskain vaihe. Mutta jumaliste, ei teistä kovin moni ole tuollaista järjestelmää ikinä rakentanut, nauraen voin täältä kommentoida. Elämänkokemusta, sitä on ainakin ainakin kertynyt mittavat määrät. 

 

Asioiden toteuttamiseen pitäisi löytää se kiva keveys, koska silloin moni asia todella menee sinne maaliin saakka, eikä aina vain ylärimaan. Että olisi vain mukavaa ja intohimoista toteuttaa sitä työtä, josta pystyy saamaan elantonsa. Niin moni ihminen on sen saavuttanut, niin miksi en minäkin! Miksi minäkin en voisi elää intohimon kautta, ja nauttia jokapäiväisestä tekemisestä. Moni sanoo, että on turhaa vain unelmoida ja haihatella asioiden perässä, että ei tämä elämä niin helppoa ole. Ihanko totta? Luuletko, etten tiedä, ettei tämä ole helppoa? Kirjassani kerronkin, miten kovimman kautta olen sen todennut, ettei todellakaan ole helppoa. 

 

Silti en halua menettää kykyäni unelmoida ja jahdata jälleen niitä unelmia, joita on kauan siintänyt mielessä. Minäkin voin onnistua, ja moni muukin, kun uskaltaa vain yrittää. Pitäisi päästää irti kaikista niistä mielen peloista, ja nousta niiden yläpuolelle. Halata itseään virtuaalisesti, että on ihan luonnollista pelätä tulevaa, kun ei tiedä onnistuuko tämäkään yritys. En minäkään tiedä miten vanha olen, kunnes kirja todella julkaistaan, tai voinko saada sille edes apurahaa. Mutta mitä minulla on, niin unelma. Montakin unelmaa, joita jahdata ja jonka vuoksi tehdä töitä. Sen vuoksi kirjoitan näitä tekstejä, sen vuoksi, että haluan kirjoittaa. Saan olla luova, ja suoltaa ulos niitä tekstejä, joita päähäni pälkähtää. 

 

Nyt vielä tarvittaisiin edes tämän yhden kerran jonkinlainen onnenkantamoinen, että saisin kirjalleni sekä apurahan että julkaisijan. Jos pystyn saamaan apurahan, on tietysti luonnollista, että se myös julkaistaan. Kyllä minulle käy se toinenkin vaihtoehto, että kirja “vain” julkaistaan. Olen sen eteen tehnyt niin paljon töitä, että ainakin omasta mielestäni ansaitsisin sille jo jonkinlaista kiitostakin syntyvän. Kyllä, haluan sitä myös ulkopuolelta, ei minulle riitä vain itselleni tieto, että olen pystynyt kirjoittamaan kirjan. Haluan, että saan sen julkaistua ja haluan menestyä sen avulla. Menestyä edes sen pienen hetken verran, että saan katsoa pöydälläni tuota kirjaa. Valmiina ja uunituoreena.