Sieltä se aina tulee, viikonlopun kauppareissu. Vaikka sitä miten yrittäisi päässään kääntää toiseen suuntaan, niin on siinä kuitenkin jotain erilaisen tuntua kuin tiistaipäivän ostoksissa. Leivätkin näyttää jotenkin houkuttelevimmille, uutuus karkkipussit hyppivät silmille ja vain toivoa sopii, ettei ihan ostoskoriin saakka.

Mietin, oliko näissä viikonlopuissa samaa tuntua silloinkin, kun olin vuorotöissä. Olihan niissä. Viikonloppuisin osastoilla ei tapahdu niin paljon, ei ole lääkärin tai kenenkään muunkaan erityisen kiertoja ja kaikilla oli vähän ehkä leppoisampi asenne yleensä elämää ja työvuoroon. Vaikka tekijöitä työlle oli vähemmän, sujui kaikki vähän rennommin. Koska oli viikonloppu. Ehkä jokainen tiesi, että kotona odottaa ilta tv:n ääressä, ehkä edessä oli odotettu vapaa-ilta puolison kanssa tai oli muuten vain mukava ajatus, ettei arjen hektisyys näkynyt ulkona katukuvassa.

Kyllä meillä nykyäänkin eletään viikonloput vähän erityisemmällä tavalla, joko lasten kanssa tai ilman. Ei pidetä kiirettä, ja pyritään liikkumaan paikasta toiseen vähän hitaammin. Käydään ulkona ehkä syömässä tai pistäydytään pienellä päiväreissulla. Ihan pieniä juttuja, koska on viikonloppu ja jotenkin sitä on oppinut, että sitä ”tulee viettää” jotenkin.

Mutta niin ihana kuin tuo viikonloppu onkin, ja ihan pienestä pitäen sisäänrakennettu tunnetila, niin kamalaahan se oli, kun yritti pudottaa painoa. Muistan todella hyvin vieläkin ne kerrat, kun tuntui että elämä loppuu kun ei pääsekään se patonki kainalossa kotiin eikä lauantaisin saanutkaan sitä kilon säkkiä candylandin irtokarkkeja. Oikeasti ei tiennyt, mitä ihmettä siihen tilalle voisi tehdä!

Ihan turhaa on sanoa, että miksi en saanut. No siksi en saanut, koska ylipainoa oli todellakin kymmeniä kiloja ja en vain yksinkertaisesti ikinä oppinut niiden kanssa elämään. Piti alkaa tekemään valintoja, ja ne valinnat tuli olla valmis pitämään ohi laskiaistiistaiden ja pääsiäispyhien.

Minä ratkaisin tuon liikunnalla, eli aloin treenaamaan kotona. Miksi kotona, niin siksi, koska pienet lapset. Joita oli ihan riittävän monta., jonka vuoksi oli helpointa opetella kotitreenaaminen. Ihan sivukommenttina, että sekin vaatii opettelua. Liikunnan avulla sain katkaistua syöpöttelyn kierteen, koska liikunnan jälkeen ei ainakaan minun tee niin paljon mieli syödä kuin vain ”olla öhöttämisen” aikana.

Ruokavalio oli helppoa pitää kasassa arkisin. Silloin on se tavanomainen arki, ei mitään erityistä eikä kaupoissakaan ihmiset ole kovin keveällä mielellä liikkeellä. Arkena on helppoa pysyä rytmissä, varsinkin perheellisenä, koska kaikilla muillakin on se arki. On koulut ja on työt, joiden takia kuuluu mennä nukkumaan eikä vain valvoskella tv:n ääressä viinilasi kädessä. Ja karkkipussi pöydällä.

Arkena on helppo miettiä ruuat, ne rytmittyy paremmin päivän kulkuun ja ei tule mielihalujakaan niin helposti. Arkena tosin on kiirettä, ja se tuo omat haasteet ruokavalion sisältöön mutta ark-tisempissä sitä venyy välillä uskomattomiin suorituksiin aikataulujen venyttämisessä.
Arkena lehdetkään ei hehkuta irtokarkkitarjouksia tai millaisia pekoniherkkuja voisit tänään kokata. Kiinnitäpä tuohon huomiota, miten mainonta muuttuu, kun viikonloppu lähestyy. Meidän heikko kohta tunnetaan ja on tiedossa, että halu palkita itseään on vain pienen töytäisyn päässä.

Viikonloppuna kaikki on helposti jotenkin toisin? … ei jaksa yrittää, kun ei oikeestaan ole pakko? Kaipa sitä nyt jälleen tämän yhden kerran, kun on kuitenkin lauantai…. Se pienen pieni motivaatio ja halu onnistua vaiennetaan, kun ostoskärri saadaan tukevaan otteeseen ja tuoreiden leipien tuoksu huumaa mielen. Ihana pieni, jopa juhlantunne valtaa mielen, otetaan vähän tuosta ja sitten vielä ne karkit, viimeisen kerran koskaan.

Kunnes maanantaina, viimeistään silloin, koittaa se tavanomainen katumus ja pirunmoinen jumppaaminen ja kaloreiden laskeminen alkaa taas. Tuntuu, että kuminauha housujen kauluksissa kiristää enemmän kuin ennen, nyt on pakko onnistua! Osa luovuttaa lopulta tässä vaiheessa, eikä jaksa enää koskaan yrittää. Onhan se ok juttu sekin, pääasia että on tyytyväinen omaan elämäänsä, nimittäin liian lyhyt se on jatkuvasti olla laihduttamassakaan.

Sitten on enää jäljellä se sinun oma valinta. Haluatko vatkata tuota samaa rataa vuodesta toiseen, vain haluatko luovuttaa? Tai haluatko nyt tehdä kaiken vielä yhden kerran? En suostuttele enkä maanittele, tiedän tasan tarkkaan miten tuo homma tehdään. Nyt on jäljellä enää sinun valinta, haluatko tehdä samoin kuin minä tein ja lopulta päästä lopullisesti maaliin. Kun yhden kerran onnistut vielä, sen jälkeen riittää enää 80/20 ajattelu. Saat hallittua painoasi, kun sulla on oikeat avaimet taskussa eikä se paino nouse, vaikka joskus viikonloppuisin sitten kävelisitkin se patonki kainalossa omaan kotiisi.

Kommentoi alle, mikäli tarina on tuttu ja / tai haluat tietää, millä tavoin minä sain pudotettua painon lopulta pois ihan muutamassa kuukaudessa