Lasten harrastuksista on keskustelu monienkin kanssa, millaista touhua vanhemmille ja kuitenkin niin hyödyllistä lapsille.. Minulla on neljä lasta, ikähaarukalla 3 – 11v.. Kaikella on puolensa, ja kaikilla tästä harrastusrumbastakin omat ajatuksensa. Näistä pieni koonti…. minun ajatustenvirrasta… huom, pelitermein 😉

 

Hyökkäys

 

Lasten harrastukset. Niin tärkeää ja niin rassaavaa. Jos ihan totta puhutaan, niin välillä rassaa niin, että ihan harmittaa omien lasten puolesta. Kaikki kamat hukassa tai pesussa, sukassa reikä ja juuri se oikea pelipaita toisen vanhemman kodissa. Menet treeneihän tämän katraan kanssa, ja huomaat, että ne onkin peruttu. Olemme siis eronneet, ja näitä sattuu, että ei ne tavarat mukana kulje pilkun tarkkuudella. Yleensä sen puuttuneen paidan tai pelilasien hukkumisen huomaa vasta juuri ennen lähtöä, vaikka jo tunteja aikaisemmin on jankattu tarkastamaan pelikassi. Muutama minuutti ennen autoon lähtöä pienempi sisarus alkaa laittamaan vastaan, ettei halua lähteä mukaan ja sirkus on valmis.

 

Näyttää tänäkin vuonna siltä, että miltei jokaisen arki-illan saan ajella autossa viemässä lapsia harrastuksiinsa. Sen lisäksi vielä pienimmät kulkevat mukana, päivähoidon jälkeen. Todellista laatuaikaa…. ? Illalla tullaan ajoittain vasta klo 21 kotiin, kun oikein painaa kaasua pohjaan. Talvella menee tietysti noin 30min kauemmin, toppahousua ja hanskoja kun katoaa käsittämättömällä tahdilla paikkojen vaihtojen yhteydessä.

 

-”Itsepä ne lapset olette tehneet, että älä valita”. Tämähän on usein se kommentti, joten sitä ei tarvitse enää kenenkään sanoa. Katselen totuutta silmiin neljän lapsen äitinä  ja uhkarohkeasti totean; rahaa ja aikaa menee aivan järjetön määrä kuukaudessa näihin harrastuksiin. Lajeja on annettu valita vain yksi per jalkapari, täysin käytännön syistä: raha ja aika. Haaveet jääkiekosta haudattiin jo ennen kuin osasivat lajista edes haaveilla. Kyllä tällä komppanialla pitäisi olla ylimääräistä henkilökuntaa auttamaan harrastuksiin pääsemisessä, mikäli lajeja olisi useampi tai lajina jääkiekko.

 

Vuosia sitten keskustelin erään äitiystäväni kanssa, kuinka erilaisia “kouluja” nykyään onkaan. Sitten voidaankin taas miettiä, onko nämä kaikki oikeasti tarpeellisia: Uimakoulu, hiihtokoulu, juoksukoulu, pesäpallokoulu, suunnituskoulu jne. Kouluun mennessä on myös tiedustelu, onko lapsi käynyt jo nämä koulut läpi. Tämähän lisää painetta vanhempien niskaan harratusten määrästäi – olisiko nämä koulut pitänyt käydä, ainakin hiihto- ja uimakoulut, ennen varsinaista kouluun menoa? Eikös nämä ennen opetettu koulussa?

 

Puolustus

 

Liikunta – lapset eivät nykyään enää liiku niin paljon kuin ennen,  sanotaanko vaikka 80-luvulla. Ulkoillessakin on omat pojat “tulleet nähdyiksi” otsa kännykässä kiinni….kulman takana istumassa ja sama ralli jatkuu kuin kotisohvalla, mutta nyt samalla “ulkoillen”. Kyllä siis todellakin kannattaa viedä lapset treeneihin tuulettamaan päätä, ja hakemaan niitä happoja jalkoihin – elämisen tuntua!

 

Entäs ne kaverit siellä; ne ovat enemmän kuin tärkeitä. Kun lapsi saapuu treenipaikalle, unohtuu kaikki muu kun kaverit näkyy. Naamat hymyssä ja nauraen poikalauma tönii toisiaan kohti seuraavia treenejä ja tunnin päästä päät punaisena kotia kohti. Joukkueessa opitaan tsemppaamaan, tulee nopeaa palautetta omista mokista ja vähän karaistuu sen mukana. Jos unohdut katselemaan kengänkärkiä kesken olennaisen, niin kuuluuhan siitä nyt vähän sanoakin. Mailan hajoittaminen pelin häviämisen jälkeen tuo punaisen kortin, kun taas reilusti pelaaminen kavereiden yläfemmat. Joukkueen mukana pukuhuoneessa laitetaan ne ensimmäiset dödöt kainaloon – ei ehkä hävetä niin kasvaa teinivuosinakaan.

 

Uskon, että jokainen lapsi haluaa kuulua johonkin jengiin ja loistavat valmentajat saavat hävinneenkin porukan muistot kuitenkin kullaksi. Oma maila, pelikassi ja juomapullo ja varsinkin se OMA PELINUMERO. Ainakin meillä se on milloin onnennumerona ja milloin istuinpaikkana elokuvateatterissa – se on jotakin, mitä et saa mistään muualta kuin kuulumalla just tähän joukkueeseen.

 

Useilla auttavat ukit ja mummot, tädit ja sedät jne, talkootöinä kuukaudesta toiseen. Ihailtavaa uhrautumista koko porukalta, ja toivottavasti niin vanhemmat kuin kuskattava lapsikin ymmärtää olla kiitollisia. Vanhemmat uurastavat lapsen harrastuksen parissa ja ovat mukana hengessä, ja onhan se huippua, kun koko perhe harrastaa mukana lastensa harrastuksia.

 

Torjunta

 

Yksi vaihtoehto olisi tietysti olla kommentoimatta mitään, tai olla esittelemättä mitään harrastusta lapsille tai sitten ei niihin vie. Kaikki pääsisi helpommalla, ei tarvitsisi muistuttaa treeneistä ja saisivat viettää sitä aikaa koulun jälkeen kavereiden kanssa. Säästyy niin rahaa kuin aikaa…. Ei siihen välttämättä liikuntaharrastusta tarvitse, että pääsee  liikkumaan. Varsinkin kouluaikoina tuntuu olevan niin, ettei oikein ole aikaa nähdä enää koulukavereita, kun harrastusajat kavereiden kanssa menevät ristiin. Kesällä on niin kivaa yhdessä kuvailla videoita yhdessä ja sitten tulee talvi ja treenit…. Hyvin voivat ottaa yksinkertaisesti ja vanhaa tapaan pallon kainaloon ja koulun kentälle pelaamaan; jalista ja talvella jääkiekkoa ja kuvata näistä loistoluokan matseja Youtubeen.

 

Minä olen tavallisesti aktiivinen ja energinen, milloin missäkin touhussa mukana. Jokaisessa oppilaitoksessa olen ollut  jos jonkinmoinen tutori sekä ideanikkarina perhetaloilla jne.  Nyt näissä lasten harrastuksissa huomaan selkeästi ottaneeni “torjunta” asenteen. Tuon, vien ja kuskaan, katson vaatteet ja kannustan, mutta muutoin tulee “torjunta”. Ehkä se johtuu tästä hektisestä arjesta, lasten määrästä, pullanleipomisen välttelystä tai muusta. Niin mielellään olen se vanhempi, joka ei tule joukkueen palavereihin, mutta kuuntelee kyllä jälkikäteen mitä on tulossa. Päivyriin merkinnät ja homma mahdollistetaan lapsille. Itse en halua osallistua ja ottaa lapsen harrastusta omaksi harrastukseksi… Kun näin sanoo, tulee leima otsaan. Monesko lie, sopiihan tuohon.  Tässä touhussa olen se vanhempi, joka nopeasti nappaa lapsen kyytiin ja muut miettii, oliko tuo tuon lapsen äiti….?

 

Maali

 

Nyt tässä aletaankin päästä jo loppuun tässä blogissa, maaliin.

 

Huomaatko; nyt olisi upea mahdollisuus jäädä valittajan ja nalkuttajan rooliin, koska harrastuksiin kuluvat molemmat niin kallisarvoiset; raha ja aika. Mutta aivan kuin vanhin lapseni sanoi noin kolmivuotiaana, pulkkamäen ylös noustessa, ensimmäisen laskunsa jälkeen: -”Ei kannata” , käveli rinteen alas ja lähti kohti kotia.

 

Se on nyt näiden lasten lapsuus ja tottuvatpahan kasvaessaan, että muillekin pitää antaa mahdollisuus. Joskus on istuttava autossa ja syödään siellä sitten piirakoita vaikka välipalaksi, jos ruokaa ei keretty kotona syömään. Voihan nämä istumiset ottaa vaikka retkinä, ja antaa aikaa pienempien tarinoille. Samalla voidaan  pistäytyä pikaiseen äidin kavereiden luona kahvilla.

 

Mielipide lasten harrastuksista ja aktiivisuudesta vaihtelee oman jaksamisenkin mukana. Joskus jaksan jäädä katsomaan harjoitukset ja turnauksia käyn katsomassa vuoden aikana muutamia. Sata pistettä aktiivivanhemmille, ostan kyllä pullaa ja kahvia kanttiinista.

Itse ajattelen, enkä laiskuuttani, että en tarjoa omalle pienimmälle lapselleni mitään harrastusta päiväkoti-iässä. Kyllä siellä soitetaan ja lauletaan, lallatellaan ja tanssitaan, ainakin missä minun pienemmät saavat päivähoitonsa. Illalla onkin sitten jo mukava rauhoittua kotiin – tai, istua siellä autossa viemässä veljiä harrastuksiin. Toisaalta, tämä on hyvin laulavainen lapsi ja nauttii radion kuuntelusta, Desposito ja Antaudun raikaa heleällä äänellä takapenkiltä turvaistuimesta. Hienoja hetkiä nämäkin kuulla ja nähdä, jotka jäisivät luultavammin huomaatta, ilman veljien odottamista harjoituksista <3