Pöytälaatikko pursuaa kirjoituksia – julkaisemattomia tekstejä, joissa kerron miten arki todellisuudessa menee kivojen kuvien takana. -”Meinaatko julkaista tuon…?” Vastaan tietysti, että en. Pitää vain kirjoittaa pois päästä, jotta saa ajatuksen kierron asian ympärillä loppumaan. Nyt olen tullut siihen pisteeseen, että julkaisen kaiken. Nyt on tullut aika puhua minun omalla totuudella. 

 

Ei minua hävettäisi niitä asioita kertoa, mielelläni kertoisin asioiden taustoja. En siksi, että selittelisin, vaan näyttääkseni tämän arjen. Tästä omasta elämästä neljän lapsen äitinä ja valintojen tuomista taakoista. Tarinaahan riittää – niin paljon, että sitä menettää oman uskottavuutensa ja alkaa lopulta itsekin siihen uskomaan. Ettei tästä mitään tule. Eikä mikään ole totta.

 

Miten tätä elämää voi elää rehellisesti, jotta voisin omalla tarinallani ja esimerkilläni auttaa ehkä muita. Mitä voi kertoa ja mitä ei? Mikä tarina vahingoittaa itseä ja omia tulevia mahdollisuuksia? Minulla on varmasti haasteena liiallinen rehellisyys. Ja kun törmään ihmisten valheisiin, töissä tai ihan vain omassa arjessa, väsyn. Tai kun huomaan jonkun yrittävän hyötyä minusta; en vain jaksa. 

 

Mikä on oikea ja mikä on väärä, kun hetki sitten kevyeltä tuntunut valinta tuntuukin seuraavana päivänä painona rinnan päällä. Kun et välillä osaa enää edes käydä kaupassa. Kun asioilla on se toinenkin puoli ja minun sanat ja teot vaikuttaa aina myös muihin. Voiko kertoa vai kerronko liikaa? Olenko liian rehellinen? 

 

Ja haaveilen kirjan kirjoittamisesta. Kurjan äidin tarina, kun palat ei vain pysy paikoillaan ja kuinka hampaat kiristyvät – ääni nousee. Poismuutosta ja unelman rakentamisesta. Ja kun et jaksakaan lopulta sitä unelmaa jahdata. Kun se unelma katoaa, eikä enää pysty edes muistamaan, mikä se unelma oli. Kun ei pysty olemaan enää rehellinen edes itselleen, kun ei muista enää, mikä oli se eteenpäin vievä voima. 

 

Olen aina janonnut kaikilta rehellisyyttä, en ole voinut sietää kiertelyä ja kaartelua. Ja nyt itse olen sellainen, kierrän ja kaarran. Enkö uskalla kävellä kohti totuutta, ja välttelen asioista puhumista. Pidän kiinni vanhasta, enkä tohdi avata sitä seuraavaa ovea. En rehellisesti sanoen edes tiedä, haluanko sitä ovea edes avata, vai haluanko jäädä vain tänne – suljettujen ovien taa. 

 

Olen varmasti liiaksikin välillä painostanut ihmisiä olemaan rehellisiä, sillä eihän kaikki sinne pysty menemään. Oma itse ja omat ajatukset voivat tulla liian lähelle, ja omat suojamuurit laskee liian alas, jos on omalle sietokyvylleen liian rehellinen. Osa haluaa elää aina pienessä valheessa, ei ehkä edes sitä tarkoittaen. Mutta rehellisyys on jotain niin paljastavaa, tuo oman itsen liian paljaaksi, ettei sitä haluta näyttää. Ehkä rehellisyys ja sen mukana piilotettavat asiat hävettävät niin paljon, ettei pysty täysin rehellinen edes olemaan. Kun itsekään ei halua oikeasti nähdä totuutta. 

Kaikkein raskainta lienee kuitenkin olla epärehellinen itselleen. Kun toimii vastoin sitä hiljaista ääntä, mikä tuntuu kehossa epämukavuutena. Tiedät sen tunteen, mikä tulee, kun valehtelet ääneen. Tunnet sen, kun olet paikassa, missä et oikeasti halua olla. Olosta tulee epämukava, ja helpottaa, kun lähdet pois. Se on intuitio, sinun sisäinen äänesi, jota vastaan me kukaan ei voida toimia. Sairastut, voit huonosti, et oikein löydä sanoja. Olo on jatkuvasti ahdistunut. Siihen ei auta lääkkeet ei terapia. Omaa ääntäsi et pysty hiljentämään, vaikka suusi ulkopuolisille pystyisitkin. 

 

Kehoasi vastaan et pysty taistelemaan, tiedät sen. Olon valtaa voimattomuus, et oikein jaksa edes kävellä. Henkeä ahdistaa, et tiedä enää mikä sinuun meni. Se voi olla sinun oma valheesi, mitä juuri sanoit, tai mitä olet ajatellut tehdä vastoi sinun omaa tahtoasi. Ymmärrä, että sinun oma oikea tahtosi, sydämen ääni, voi olla aivan eri, kuin minkä tietoinen mielesi sinulle yrittää selvittää. Kuitenkin, alitajunnassa on se oikea tieto, ja sinun on vain toimittava sen mukaan. Kokeile, huomaat kuinka valinnat helpottuvat. Tunnet sen saman tunteen myös toisesta ihmisestä, kun oikein kuuntelet oman kehosi reagointia. Tiedät kyllä milloin sinulle ollaan epärehellisiä. Ei sitä tarvitse tivata, tiedät sen. 

 

Rehellisyys on vaikeaa, helposti jätämme kertomatta koko totuutta. Minä sitä opettelen, ja kerron kirjassani kaiken. Kirjan kirjoittaminen on ollut erittäin terapoiva taival, jota olen käynyt nyt sen puolitoista vuotta. Monia, niin monia asioita olen muistanut menneisyydestä, kun olen vain antanut sormieni kirjoittaa ja antaa alitajunnan puhua. Rehellisesti, peittelemättä. En olisi näitä kaikkia tarinoita muistanut koskaan, jos en olisi aloittanut kirjoittamaan. Samaan aikaan olen saanut miltei valmiiksi myös painonpudotuksesta kertovan kirjan, jossa olen päässyt muistelemaan omaa lapsuuttani ja mitkä tekijät vaikuttavat omassa painonpudotus historiassa. 

 

Yhä siis odottelen tietoa kustannustaloista ja sen verran voin paljastaa, että en osannut sormiani pitää irti jo lähetetystä käsikirjoituksesta. Olen kirjoittanut lisää, yhä enemmän, jotta kaikille selviää, mikä minusta teki epärehellisen. Ehkä muut jo tiesivät, mutta kukaan ei sitä minulle sanonut. Sain itse kulkea tieni, ja siitä olen kiitollinen.