Olisi niin helppoa lillua vain tässä hetkessä. Elää eteenpäin samoin kuin aina ennenkin ja hakea ne suuret fiiikset joko tv:stä tai netistä. Joku muu on ne elänyt ne arvokkaat elämän hetket ja tv:n katsojia varten nämä hetket on kuvattu. Elämää eletään vain tv ohjelmien kautta, muka sitä oikeaa todellisuutta. Joku muu on mennyt elämään elämäänsä, ja toiset katsovat ruudun takaa, millaista elämä voisi olla.

 

Ystäväni laittoi minulle kerran kuvan itsestään ja aviomiehestään, jossa he olivat kiipeämässä lumipeitteiselle vuorelle. Ylös pääsemisen jälkeen matka jatkui pudotuksen yli vaijereilla, joita pitkin urheimmat kävelee. Kuvat olivat upeita ja yhtäaikaa hurjia, aivan jalkapohjista otti jo pelkästään niiden katselu. 

 

Pelotti häntäkin, ja polvet löivät loukkua jo ennenkuin oli edes matkaan päässyt. Peloissaan hän oli seurannut aviomehensä matkaa – ja silti odottanut tuota hetkeä, että pääsisi itsekin tekemään tuon saman. Ystäväni kertoi, että jokainen kerta tällaisen hetken jälkeen oppii itsestä jotain uutta –  jokainen kerta, kun pelkää oikeasti kuollakseen. Adrenallini virtaa ja se veri oikeasti kohisee päässä, eikä pysty kuulemaan enää, mitä muut puhuvat. 

 

Millaista on pelätä kuollakseen? Oletko sinä sitä kokenut? Minä vahingossa, pieninä hetkinä, kun onnettomuus käy melkein liian läheltä. Olen hurjan ylpeä tämän ystävän rohkeudesta, ihan hurjan rohkea nainen. Se vaalein ja pienin, sydän täynnä arvoituksia.

 

Katsoin kerran videon, jossa kuvattiin, että ihminen elää noin 80-90 vuotta. Lapsuuden ja nuoruuden huolettomuuden jälkeen alkaa työnteko, jota kestää sinne 65- vuotiaaksi. Sen jälkeen on noin 15 vuotta aikaa elellä, ehkä niitä unelmia todeksi. Mikäli olet pystynyt pysymään terveenä, sillä mehän rapistumme kaiken aikaa. Osa hitaammin, osa nopeammin. Tuon videon pääpointti oli se, että jos olet työssä jossa et halua olla, niin lähde sieltä ja etsi uusi. Et voi tietää, kuinka kauan elät, tai missä kunnossa olet eläkeiän saavuttamisen jälkeen. Saavuttamisen? 

 

Varmasti monen päässä tuo ajatus pyörii; ottaa lopputili ja lähteä uusille urille. Ehkä sinulla ei vielä ole ajatustakaan, mitä se voisi olla, mutta silti tekisi vain mieli tehdä jotain muuta…. Hiljainen tunne on ajatuksissasi, etkä ehkä uskalla siitä edes puhua. Siinä on kyllä iso epämukavuusalue kohdata, heittäytyä pois työstä ja lähteä vapain mielin etsimään uutta! Ehkä uusi ammatti, ehkä uusi kaupunki.

Elämä haastaa meitä joka päivä tekemään jotakin sellaista, millä saisimme rikottua niitä näkymättömiä esteitä meidän elämästä. Menemään sinne epämukavuusaluelle  ja ylittämään ne. Minulla on pieniäkin epämukavuusalueita, ja yksi tällaisen esteen ylittäminen tapahtui matkalla Santorilla. Toinen hyvä ystäväni yllytti minua – “ Miksi ei hypättäisi uima-altaaseen. Niin että tukat kastuu!”  Saimme tähän alle hyvän keskustelun, näinkin pienestä aiheesta. 

 

Hänellä kuulemma vuosia edellisestä kerrasta, mietti että olisiko jopa kymmenen? Itsekin ajatuksen äärelle keskityin, ja en muistanut, milloin olisin viimeksi edes sukeltanut. Hetken kuluttua ystäväni hyppäsi – itseasiassa kahdesti ja annoin tyylistä seitsemän pistettä. Minä en hypännyt.

 

Tuo aamupäivä jäi mieleeni ja ajattelin, että johan nyt on, että en itse voi. 

 

Henkeä haukkoen olin aiemmin maannut uimarenkaalla, veteen mahdollisimman vähän koskematta. Vesipelko on yksi minun suurimmista peloistani. Johtuu varmaan siitä, että olen pari kertaa miltei hukkunut. 

 

Tulimme rannalta takaisin altaalle, liian kauan auringossa ja pää vähän pökkyrässä. Olo oli väsynyt ja nuutunut, jopa ärtynyt. Ei se aina hyväntuulinenkaan voi olla aina hyväntuulinen. Kiskaisin altaalla vaatteet pois dramaattisesti ja yllätin itsenikin. Vettä nenässä, päässä ja korvissa, kaikkialla. Alkoi hirmuinen räpiköinti kohti pintaa…! Uuh, happea! Jäin henkiin. Hyppäsin ja pääsin ylös.

 

Hiukset siinä kastuivat ja silmät olivat täynnä vettä, vähän ikävää kirkkaassa auringonpaisteessa…. naurettavan harmillista. Tyylistä minulle viisi pistettä. 

 

Minä olen tuon Santorinin hyppäämisen jälkeen alkanut uudelleen uimaan. Olin vuosia, etten veteen itseäni kastanut, ja jopa uimahalli käynnit olivat minulle karmeaa myrkkyä. Mutta mitä sitä ei lastensa eteen tekisi. En vieläkään ole se uimareista innokkain, en saanut mitään yli-innokasta nyt-minusta-tulee- uimari-kosketusta. Saatan pulahtaa, ottaa muutaman käsivedon. Olen lasteni mukana uimassa, enkä seiso vain altaan reunalla. Opettelen yhä hengittämään vedessä seisten, välillä uiden. Mutta joka tapauksessa onhan elämäni laajentunut jo jälleen kerran, tuon toisille ehkä pienen, ja minulle suuren, hypyn jälkeen. 

 

Mitä muita tällaisia pieniä esteitä meillä elämässä onkaan? Kun pitäisi nauttia elämästä niinkuin pienet lapset ja pystyä innostumaan! Antaa lapselle lupa innostua ja hyppiä, kokeilla itse joskus samaa. Annettaisiin itselle lupa kokeilla rajoja, ja kasvaa näiden pientenkin hyppyjen mukana. Jollekin on ylitsepääsemätöntä ajaa autolla Helsingissä. Kokeile seuraavan kerran, päätä että onnistut ja uskallat. Liikenne siellä on jouhevaa, ja harhaan ajamisen jälkeen tiedät, mistä kohdasta pitikään kääntyä. Nauti elämästä, tee itsellesi isoja, pieniä juttuja.